Niin sitä vain ollaan elokuun puolella ja arki alkaa taas rullaamaan. Tänään Minea palasi kuukauden kesäloman jälkeen takaisin päiväkotiin. Viimeinen kesälomaviikonloppu saatiin viettään ihanalla kotimaan reissulla, josta kuulette lisää tällä viikolla. Jotenkin tuo reissu kruunasi vietetyn kesäloman, vaikka se menikin kaikin puolin tosi hyvin ja ihanasti. Nyt oli jollain tapaa sellainen fiilis, että arkea jo kaipaa, vaikka sen mun osalta vielä kotona jatkuukin. Mennyt loma oli meidän eka virallinen kesäloma päiväkodin ja töiden osalta. Janne toki palasi töihin jo viikkoja sitten, mutta neidin kanssa lomailtiin koko kuukausi. Mulla on töiden etsintä menossa, joten katsotaan mitä syksy tuo tullessaan. Innolla odotan mitä kaikkea onkaan luvassa!
Oli mahtava päästä helteiden myötä rannalle ja uimaan, koska vesi on elementtinä selvästikin neidin juttu. Päivät meni kivasti puuhastellen kaikenlaista, vaikka välillä toki uhmaikäisen kanssa tulee myös hetkiä, kun omia hermoja koetellaan oikein olan takaa. Onneksi päiväunet nukuttiin viime aikoina rattaissa ulkona niin ei tarvinnut sitä päikkäreille meno taistelua enään käydä. Muutenkin pakko myöntää, että kyllä sitä jollain tapaa jo kaipasi myös omaa aikaa tiiviisti vietetyn kuukauden jälkeen 😀
Minea oli alkuun vähän vastahakoinen päiväkotiin menosta, mutta onneksi jäi sinne aamulla reippaana ja iloisella mielellä. He olivat ennen lomalle jäämistä toisessa päiväkodissa, jossa ilmeisesti ei sitten viihtynytkään niin hyvin, vaikka sinne aina hyvin jäikin. Kerroin, että nyt palataan omaan päiväkotiin muiden kavereiden kanssa niin johan oli neiti hymyssä suin 🙂
Pakko se on varmaan myöntää, että kesä alkaa pikkuhiljaa olemaan tässä, vaikka elokuun miellänkin vielä kesäkuukaudeksi. Toivotaan lämmintä ja aurinkoista alkusyksyä!
En oo koskaan puhunut tästä aiheesta julkisesti enkä oo tainnut kertoa tätä kuin muutamalle läheiselleni. Jotenkin tunsin kuitenkin nyt, että haluan asiasta puhua ääneen, jos vaikka joku muu samaistuu tähän. Mä oon aina ollut jollain tapaa suorittaja-tyyppiä, vaikken oo sitä ehkä itselleni myöntänyt aiemmin. Vasta Minean syntymän jälkeen oon oppinut etten voi hallita kaikkea eikä mun itseasiassa edes tarvi. Mistä sitten tajusin koko asian?
Minean oli juuri syntynyt ja odotin kovasti meidän kotiinpääsyä. Sitä hetkeä, kun saadaan mennä kotiin ensikertaa perheenä. Mietin paljon asioita etukäteen (liian paljon!) ja sitä miltä joku hetki mussa tulisi tuntumaan. Niimpä olin kohdistanut itselleni tieten tahtoen paineita siitä, että miten mun pitäisi reagoida meidän tullessa kotiin. Eikö kaiken pitäisi siinä vauvakuplassa itkettää etenkin, kun olet juuri päässyt parin päivän ikäisen vauvan kanssa kotiin sairaalasta? Tunsin olevani epäonnistunut äiti, koska en itkenytkään meidän tultua sairaalasta kotiin pienen vauvamme kanssa. Olin pettynyt itseeni, koska en tuntenut sitä suurta tunnetta, jonka olin itselleni omissa ajatuksissa valmiiksi luonut. Siinä sitten lopulta itkinkin olohuoneen lattialla vauva sylissä sen vuoksi, etten itkenyt itse kotiintuloa vaan sitä etten itkenyt sen takia. Aika hölmöä näin jälkikäteen mietittynä, vai mitä? Miksi asettaa itselleen valmiita mielikuvia tulevista tuntemuksista? Eikö voisi vain elää hetkessä ja antaa tunteiden tulla sen mukana?
Äitiys on opettanut mulle lukuisia upeita asioita pyyteettömästä rakkaudesta, joka ei tunne rajoja. Se on saanut mut venymään ja paukkumaan ollakseni sellainen äiti, jonka lapseni ansaitsee. Oon oppinut ettei mun tarvitse hallita kaikkea eikä ajatella liian paljon etukäteen. En sano ettenkö enään miettisi asioita etukäteen, mutta ehkä teen sen nyt eri tavalla kuin ennen. Mun ei tarvi olla maailman paras äiti vaan mun pitää olla paras äiti Minealle. Hän ottaa mut vastaan just ja prikulleen tällaisena kuin oon eikä mun tarvi esittää mitään muuta. Minean antama rakkaus on jotain niin kaunista ettei sen selittämiseen löydy edes sanoja. Oon oppinut itsestäni uusia puolia äitiyden myötä ja oon nykyään paljon armollisempi itseäni sekä muita kohtaan. Oon oppinut sietämään epäjärjestystä ja sitä ettei kaiken tarvitse aina olla tiptop. Aiemmin muistan keränneeni lelut päiväunien ajaksi pois lattioilta, mutta nykyään ne pyörii jaloissa harvasen hetki. Tottakai kodissa näkyy se, että siellä asuu lapsi en tarkoita sitä sillä vaan sitä ettei kaiken tarvitse koko aikaa olla järjestyksessä.
Minean uhmaikä on taas pakottanut opettelemaan itsehillintää ja oman mielen rauhoittamista. Oon aina ajatellut, että mulla on pitkä pinna ja jaksan, jos jollain ei oo niin hyvä päivä. Neidin kasvaessa oon kuitenkin joutunut toteamaan ettei se mun pinna ookkaan ihan niin pitkä kuin sen luulin olevan. Välillä tulee hetkiä, kun ääni muuttuu huudoksi, kun normipuhe ei tunnu menevän perille. Noina hetkinä koen huonoa omaatuntoa siitä, että oon huutanut lapselleni. Toisina hetkinä saattaa olla vain itsekin väsynyt eikä jaksaisi siihen enää kitinää asioista, joilla ei oo mitään väliä oikeasti. Välillä sitä unohtaa, että Minea on oikeasti vasta kaksi vuotta, vaikka välillä hän vaikuttaa 5-vuotiaalta. Ikä kuitenkin antaa paljon anteeksi, koska kaikkea ei vain voi vielä ymmärtää eikä pidäkkään. Uskon, etten ole ainut äiti, joka lapselleen välillä huutaa, vaikka tiedetäänkin ettei se huutaminen auta. Lapsi saattaa kokea aikuisen pelottavana huutaessaan ja sen vuoksi luullaan huudon tehonneen lapsen käytökseen. Uhmaikäisen kanssa pinna on monta kertaa päivässä koetuksella, mutta kaiken keskellä koitan muistaa, että hän on vielä pieni ja tarvitsee kokeilla rajoja, jotka me sitten vanhempina asetamme. Elämäni suurin ylpeyden aihe on Minea ♥
En voisi koskaan olla mistään ylpeämpi kuin siitä, että saan olla just Minean äiti. Meidän rakkaus on vain entisestään voimistunut ja osaksi tietysti sairastumiseni vuoksi. Minea on tuonut mun elämään niin paljon kauneutta ja aitoutta olemalla sitä itse. Muistakaa ettei meidän tarvitse tehdä itsellemme turhia odotuksia etukäteen vaan nautitaan elämästä ja sen tuomista hetkistä just nyt ♥
Tapahtui aiemmin tällä viikolla meidän ollessa shoppailemassa Minean kanssa;
Käveltiin HM liikkeessä lasten puolelle ja pysähdyttiin yhdelle rekille, jossa neiti näki ponimekkoja. Meidän vieressä kuuloetäisyydellä seisoi kaksi tyttöä noin 9-10 vuotiaita. En voinut olla kuuntelenatta heidän keskusteluaan, koska aihe oli todella kurja ja surullinen. Toinen tytöistä kietoi kätensä oman reiden ympärille ja sanoi, niiden olevan lihavat. Jatkoi sitten, että häntä kiusataan koulussa isojen reisien takia. Katsoin suu ammollaan, että mitä heetä mä just kuulin tuon normaalipainoisen tytön sanovan?? Mietin hetken, että sanonko jotain, mutta en vain saanut sanaa suustani. Sitten ne tytöt vielä kokeili toisensa käsivarsia, mutten enää kuullut heidän keskustelua mun mennessä neidin perässä.
Mulla meni hetki siinä kerätäkseni itseni tuon kaiken jälkeen, koska mulle tuli tosi paha mieli tuon tytön puolesta. On ihan järkyttävää miten ilkeitä lapset voivat toisilleen olla. Katsoin tytön reisiä ja mietin, että voi tyttö sun jaloissa eikä sussa muutenkaan oo mitään vikaa. Voi kunpa hän tajuaisi sen itsekkin. Tiedän omasta kokemuksesta miten raadollisia lapset voivat toisilleen olla. Mua on kiusattu ala-ja yläasteella ja muistan ne hetket edelleen. Kiusaaminen jättää aina jäljet. Ja vaikka se ei aina kiusaajista tuntuisi kiusaamiselta siinä hetkessä niin uskon heidän tajuavan sen viimestään aikuisena. Tai ainakin toivon niin olevan. Kiusaamista on monenlaista ja ikävä kyllä moni tietää, että jotkut saattaa joutua kiusaamisen kohteeksi jopa työpaikoillaan. Jotenkin tuntuu niin hullulta etteikö ihmiset vielä aikuisenakaan voi olla toisilleen kilttejä? Mikä ihmisiä oikein vaivaa?
Itse haluan ainakin kasvattaa Minean niin, että erilaisuus on rikkautta. Jokainen meistä on ihana omana itsenään eikä kaikkien tarvitse näyttää samalta ja olla samanlaisia. Maailma olisi aika tylsä, jos noin olisi asiat, vai mitä? Tottakai lapset ihmettelee ja kummastelee erilaisia asioita ja ihmisiä, mutta niin heidän kuuluukin. Eiväthän he voi tietää kaikkea, joten on meidän vanhempien tehtävä kasvattaa lapsista suvaitsevaisempia ja avarakatseisempia. Jokainen ihminen on yksilö eikä toista samanlaista löydy maailmasta. Toivoisin, että jokainen meistä ymmärtäisi miten upeita me jokainen ollaan eikä omalla huonolla itsetunnolla purettaisi oloa muihin. Lapset käsittelee asioita eri tavoilla ja tottakai murrosiän tuomat ulkonäköön liittyvät muutokset aiheuttaa hämmennystä itse kullekkin. Mutta miksi pitää kiusata toisia niiden vuoksi?
Kiusaaminen saattaa pahimmissa tapauksissa mennä liian pitkälle eikä kiusattu enää jaksa taistella vastaan. Se on niin surullista, että mulle tulee ihan kamalan paha olo edes ajatellessani asiaa. Me ei koskaan tiedetä mitkä asiat voi toiselle olla satuttavia, joten eikö voitaisi vain jakaa kehuja ilkeiden sanojan sijaan? Miksi pahoittaa toisen mieltä, jos itsellä on paha olla? Joskus pienetkin sanat voi olla toiselle isoja, joten siksi mun oli pakko puuttua siihen tyttöjen keskusteluun.
Oltiin jo tekemässä lähtöä HM liikkeestä, kun satuin näkemään sen tytön vielä yksin. Sanoin hänelle; ”Anteeksi tyttö, mutta kuulin teidän keskustelun ja mun on pakko sanoa sulle ettei sun reisissä tai sussa muutenkaan oo mitään vikaa. Älä koskaan anna kenekään antaa sun luulla niin. Mä toivon ettei kukaan sano sulle mitään sun reisistä tai mistään muustakaan.” Tyttö selvästi hämmentyi ja oli vähän nolona, mutta sanoi sitten, että ”joo en”.
Mä koin, että mun oli vaan pakko saada sanoa hänelle ettei hänessä ollut mitään vikaa ja vitsi miten hyvä fiilis siitä jäi. Toivon hänen ymmärtävän ettei hänessä ole mitään vikaa ja on upea sellaisena kuin on ♥ Kunpa joku olisi sanonut silloin mullekkin ettei mun nenässä oo mitään vikaa tai se ei haittaa, vaikka onkin maalta kotoisin. Tottakai vastoinkäymiset tekee susta vahvemman, mutta turha sellainen pitäisi saada loppumaan. Toivon, että Minean ei tarvisi koskaan kohdata kiusaamista tai, jos kohtaa niin hän uskaltaa asiasta meille sanoa.
Joko siellä on kultajuhlista selvitty? Täytyy myöntää etten ite oo mikään super lätkäfani, mutta kyllähän sitä piti finaalipeli katsoa. Ja se todellakin kannatti ♥ Ihan mahtavaa peliä ja itku silmässä sai mennä nukkumaan. Minea heräsi pahaan uneen just 5 minsaa ennen pelin päättymistä ja saikin sitten katsoa sen meidän kanssa loppuun. Neiti vain kyseli monta kertaa, että voitettiinko me, voitettiinko me? 😀 Kyllähän siinä oli ihan uskomaton fiilis vielä maanantai-aamuna!
Kultajuhlia me vietettiin neidin kanssa kotona ja annettiin isin päästä paikan päälle juhlimaan. Oon ite ollut mukana kerran aiemmin ja päässyt kokemaan sen sanoinkuvaamattoman upean tunnelman, joka kultajuhlissa silloinkin oli. Niimpä oli Jannen vuoro saada kokea sama fiilis. Meillä olikin neidin kanssa ihan hurjan hauskaa katsoessa juhlia telkkarista tanssien ja hyppien mukana 😀 Ja neidin ilme oli niin näkemisen arvoinen, kun JVG alkoi soittamaan hänen lempparibiisiä Ikuinen vappu 😀 Oi vitsit miten ihania muistoja jäi ja vauvakirjaan täytyy kirjoittaa ylös tämäkin asia.
Kuvissa näkyvä mekko (joka on kylläkin hieman ryppyinen 😀 ) löytyi Metti Forsselin pihakirppikseltä, jossa piipahdin viime viikonloppuna. Minea halusi kokeilla uutta mekkoa meidän katsoessa kultajuhlia ja päiväkodin kevätjuhlasta saatu lippu oli just aiheeseen sopivat, joten oli pakko napata pari kuvaa ♥ Mutta siis Metin tytöllä on ihania vaatteita ja hän on sopivasti Mineaa vanhempi, joten hänen pieneksi jääneet vaatteet ovat meidän neidille just sopivia. Ostinkin tuon mekon lisäksi toisen mekon, shortsihaalarin, hameen ja housut. Itselleni löysin vanhan roosan sävyisen neuleen. Ite en silloin siivouspäivänä ollut myymässä, mutta kollegani vinkistä olin myymässä muiden bloggareiden kanssa sunnuntaina Uudenmaankadun Sushibar + Wine ravintolassa. Oli ihan hurjasti porukkaa paikalla ja kauppa kävi! Tavaraa ja Minean vaatteita etenkin jäi vielä sen verran, että jostain voisi kesällä vielä kirppispöydän varata. Mun mielestä on just huippua tehdä etenkin lastenvaatteista second hand löytöjä ja vieläpä hyviä sellaisia!
Nyt nappaan kirjan kainaloon ja hautaudun sohvalle! Ihanaa iltaa ja helatorstaita ihanat ♥
Oltiin Minean kanssa eilen aamulla lääkärissä siitä aiemmin olleesta yskästä. Tämä oli siis kontrollikäynti sen flixotiden käytön jälkeen. Käytettiin sitä kaksi kuukautta ja yksi oltiin ilman sitä lääkettä. Yskä alkoi helpottamaan niin päivin kuin öin, eikä nyt lääkettä tarvitse enää pitkäaikaisesti käyttää. Lääkäri suositteli kuitenkin ventolinen ja flixotiden käyttämistä flunssan yhteydessä. Nytkin neidillä on ollut nuhaa, jolloin yskä heti palaa ja etenkin öisin on taas yskitty viimeisen viikon aikana. Muutoin lääkäri soittelee vasta syksyllä miten kesä on mennyt ja tarpeen mukaan sitten vasta edessä olisi se astmatestaus. Katsotaan siis miten kaikki menee, mutta ainakin nyt näyttää siltä, että se kamalin kokoaikainen yskä on saatu pois. Onneksi.
Useampi teistä vastaili silloin aiemmin, että omilla lapsilla ollut myös vastaavaa niin mites siellä teillä nyt voidaan?
Mom
pants – Chiquelle *
shirt – HM
Minea
pants & shirt – HM
Minean vastaa äidin kysymyksiin;
Mikä tekee äidin onnelliseksi?
Jätski ja pulla 😀 Kyllä neiti tietää mistä äiti tykkää, mutta ei ne ihan pelkästään taida äitiä onnelliseksi tehdä 😉
Missä äiti on hyvä?
Tapahtumissa 😀 No tavallaan kai ihan totta, kun rakastan järjestää kaikenlaisia juhlia 😉
Mikä äidin työ on?
Näpyttelee tietokonetta 😀 Ja tämähän on kyllä ihan totta! 😀
Mitä äiti tykkää tehdä?
Leipoa 😀 Tämäkin pitää kyllä aivan paikkansa!
Missä äiti on hauska?
Kuulemma Mimolla 😀 Eli meidän ystävien luona, haha!
Äidin lempiruoka?
Kana 😀 Äidillä ja neidillä on sama lemppari 😉 Ja jos vielä tarkkoja ollaan niin kiinalainen ruoka on meidän juttu!
Äidin lempiväri?
Vihreä 😀 Nyt kyllä taisi mennä hieman metsään tämä vastaus neidiltä 😀
Elämäni suurin ylpeyden aihe on Minea ♥
Minean ihana 
Mom
Ihanaa torstaita ♥