En oo koskaan puhunut tästä aiheesta julkisesti enkä oo tainnut kertoa tätä kuin muutamalle läheiselleni. Jotenkin tunsin kuitenkin nyt, että haluan asiasta puhua ääneen, jos vaikka joku muu samaistuu tähän. Mä oon aina ollut jollain tapaa suorittaja-tyyppiä, vaikken oo sitä ehkä itselleni myöntänyt aiemmin. Vasta Minean syntymän jälkeen oon oppinut etten voi hallita kaikkea eikä mun itseasiassa edes tarvi. Mistä sitten tajusin koko asian?
Minean oli juuri syntynyt ja odotin kovasti meidän kotiinpääsyä. Sitä hetkeä, kun saadaan mennä kotiin ensikertaa perheenä. Mietin paljon asioita etukäteen (liian paljon!) ja sitä miltä joku hetki mussa tulisi tuntumaan. Niimpä olin kohdistanut itselleni tieten tahtoen paineita siitä, että miten mun pitäisi reagoida meidän tullessa kotiin. Eikö kaiken pitäisi siinä vauvakuplassa itkettää etenkin, kun olet juuri päässyt parin päivän ikäisen vauvan kanssa kotiin sairaalasta? Tunsin olevani epäonnistunut äiti, koska en itkenytkään meidän tultua sairaalasta kotiin pienen vauvamme kanssa. Olin pettynyt itseeni, koska en tuntenut sitä suurta tunnetta, jonka olin itselleni omissa ajatuksissa valmiiksi luonut. Siinä sitten lopulta itkinkin olohuoneen lattialla vauva sylissä sen vuoksi, etten itkenyt itse kotiintuloa vaan sitä etten itkenyt sen takia. Aika hölmöä näin jälkikäteen mietittynä, vai mitä? Miksi asettaa itselleen valmiita mielikuvia tulevista tuntemuksista? Eikö voisi vain elää hetkessä ja antaa tunteiden tulla sen mukana?
Äitiys on opettanut mulle lukuisia upeita asioita pyyteettömästä rakkaudesta, joka ei tunne rajoja. Se on saanut mut venymään ja paukkumaan ollakseni sellainen äiti, jonka lapseni ansaitsee. Oon oppinut ettei mun tarvitse hallita kaikkea eikä ajatella liian paljon etukäteen. En sano ettenkö enään miettisi asioita etukäteen, mutta ehkä teen sen nyt eri tavalla kuin ennen. Mun ei tarvi olla maailman paras äiti vaan mun pitää olla paras äiti Minealle. Hän ottaa mut vastaan just ja prikulleen tällaisena kuin oon eikä mun tarvi esittää mitään muuta. Minean antama rakkaus on jotain niin kaunista ettei sen selittämiseen löydy edes sanoja. Oon oppinut itsestäni uusia puolia äitiyden myötä ja oon nykyään paljon armollisempi itseäni sekä muita kohtaan. Oon oppinut sietämään epäjärjestystä ja sitä ettei kaiken tarvitse aina olla tiptop. Aiemmin muistan keränneeni lelut päiväunien ajaksi pois lattioilta, mutta nykyään ne pyörii jaloissa harvasen hetki. Tottakai kodissa näkyy se, että siellä asuu lapsi en tarkoita sitä sillä vaan sitä ettei kaiken tarvitse koko aikaa olla järjestyksessä.
Minean uhmaikä on taas pakottanut opettelemaan itsehillintää ja oman mielen rauhoittamista. Oon aina ajatellut, että mulla on pitkä pinna ja jaksan, jos jollain ei oo niin hyvä päivä. Neidin kasvaessa oon kuitenkin joutunut toteamaan ettei se mun pinna ookkaan ihan niin pitkä kuin sen luulin olevan. Välillä tulee hetkiä, kun ääni muuttuu huudoksi, kun normipuhe ei tunnu menevän perille. Noina hetkinä koen huonoa omaatuntoa siitä, että oon huutanut lapselleni. Toisina hetkinä saattaa olla vain itsekin väsynyt eikä jaksaisi siihen enää kitinää asioista, joilla ei oo mitään väliä oikeasti. Välillä sitä unohtaa, että Minea on oikeasti vasta kaksi vuotta, vaikka välillä hän vaikuttaa 5-vuotiaalta. Ikä kuitenkin antaa paljon anteeksi, koska kaikkea ei vain voi vielä ymmärtää eikä pidäkkään. Uskon, etten ole ainut äiti, joka lapselleen välillä huutaa, vaikka tiedetäänkin ettei se huutaminen auta. Lapsi saattaa kokea aikuisen pelottavana huutaessaan ja sen vuoksi luullaan huudon tehonneen lapsen käytökseen. Uhmaikäisen kanssa pinna on monta kertaa päivässä koetuksella, mutta kaiken keskellä koitan muistaa, että hän on vielä pieni ja tarvitsee kokeilla rajoja, jotka me sitten vanhempina asetamme. 
Elämäni suurin ylpeyden aihe on Minea ♥
En voisi koskaan olla mistään ylpeämpi kuin siitä, että saan olla just Minean äiti. Meidän rakkaus on vain entisestään voimistunut ja osaksi tietysti sairastumiseni vuoksi. Minea on tuonut mun elämään niin paljon kauneutta ja aitoutta olemalla sitä itse. Muistakaa ettei meidän tarvitse tehdä itsellemme turhia odotuksia etukäteen vaan nautitaan elämästä ja sen tuomista hetkistä just nyt ♥
kuvat; Life of Lotta edit; minä