Vaikka kuinka lämpimistä keleistä oonkin nauttinut, on niissä ollut myös kääntöpuolensa. Sytostaattihoitojen aikana alkaneet kuumat aallot on toki onneksi hieman vähentyneet, mutta eivät kokonaan. Etenkin nyt kuumien kesäpäivien yöt ovat olleet melko tuskaisia.
Perjantaina vihdoin posti toi kirjeen sädehoidon aloitukseen liittyen ja tiistaina sitten tapasin sädehoidon lääkärini. Alkuun hän kyseli kuulumisiani ja jotenkin se itku vain siinä tuli, kun kerroin mitä kaikkea tässä on joutunut jo läpikäymään.
Ajatelkaa, että leikkauksesta on kulunut jo kuukausi! Aika on mennyt uskomattoman nopeasti vaikka tuntuu, että ihan vastahan sitä avattiin silmät heräämössä. Toipuminen on mennyt kaiken kaikkiaan hyvin rinnan osalta, mutta käden kanssa on edelleen ongelmia. Jälkitarkastuksessa sanottiin, että haava on parantunut todella hyvin ja sen osalta sädehoito voidaan aloittaa.
Sana, joka merkitsee tällä hetkellä niin äärettömän paljon. Me ei voida koskaan tietää etukäteen montako päivää meillä on vielä täällä elettävänä. Aamulla herätessä me ei tiedetä mitä päivä tuo tullessaan eikä sitä painetaanko vielä illalla päämme omaan tyynyyn.
Huomenna on sitten THE DAY, nimittäin leikkauspäivä! Arvaatte varmaan, että jännitys meinaa olla jo aikamoinen! Leikkaus itsessään pelottaa, mutta yhtä paljon nukutus myös. Mua ei oo koskaan leikattu eikä nukutettu, joten eihän se ole ihmekkään, että meinaa polvet tutista.